Huippu-urheiluksi voi kutsua sellaista lajia, jossa valtaosa tai mieluummin kaikki huippusarjojen pelaajista elää todeksi huippu-urheilijan elämää. Eli kokonaisvaltaisesti tekee kaiken lajin ehdoilla ja on tehnyt valinnan, missä asettaa urheilijana kehittymisen ja urheilijana menestyminen muun edelle. Siihen kuuluu vähintäänkin kilpaileminen huipputasolla, ammattimainen harjoittelu (huom. se ei kuitenkaan tarkoita välttämättä ammattiurheilijana), harjoittelua ja kilpailemista palveleva ravinto ja ruokailu-aikataulutus, lihashuolto, riittävä ja oikea-aikainen lepo, itsensä johtaminen ja elämänhallinta jne.
Sitten toinen taso on organisaatiotaso. Onko meidän liigaorganisaatiot sellaisia, missä huippu-urheilu ja huippu-urheilijan elämä on riittävän tuettu? Onko olosuhteet, valmennus, kehonhuolto ja taustat kunnossa sekä talous vakaa? Onko fokus huippu-urheilun tekemisessä ja urheilijan kokonaisvaltaisessa kehittämisessä urheilijana ja ihmisenä?
Kyllä lajissamme jo huippu-urheilijoita on. Ja jokunen huippuseurojen. Mutta kokonaisuutena tilanne taitaa olla se, että niille huippu-urheilijaksi tähtääville on vain muutama varteenotettava joukkue, johon olisi mahduttava. On siis vielä hieman matkaa siihen, että voisimme puhua lajistamme huippu-urheiluna.
Mutta koko ajan on kehitystä. Jos näin jatkuu, niin matkaa ei ole enää ehkä kuin vuosikymmen kunnes ollaan tilanteessa, missä valtaosa liigapelaajista elää huippu-urheilijan elämää. Maajoukkueessa siihen jo onkin päästy. Se on hieno etappi. Ja valtava muutos kun vertaa vaikkapa 15 vuoden takaiseen maajoukkueeseen.
Mutta ehkä asioita ei pitäisikään ajatella huippu-urheilu edellä. Vaan ennemminkin liikuttamisen, terveiden liikunnallisten elämäntapojen, lasten ja nuorten kasvamisen ja aikuisten harrastamisen kautta. Huippu-urheilussa Kyllä edetään yksilöiden ja organisaatioiden kunnianhimon kautta.
Oma kahden sentin kommentti on, että Salibandy ei ole huippu-urheilua, eikä sen pidä sinne halutakaan.
Perusteluita aina luetaan, joten listaan niitä tähän, lista edustaa vain ja ainoastaan omaa mielipidettäni asiasta.
1) Huippu-urheilu
Katajainen kansa luo vuositasolla noin 60000 uutta jäsentä tähän pohjoiseen heimoon. Näistä enintään 10% jatkaa liikuntaharrastustaan siihen vaiheeseen, että toimintaa voidaan alkaa kutsua kilpailulliseksi urheiluksi. Jos yleinen klisee on, että 80/20 suhteella maailma toimii, niin 6000 yksilön joukosta vain 1200 on niitä ratkaisijoita omissa urheilulajeissaan. (jos määrät ei maistu, niin niitä voi oman maun mukaan muokata, perustelut on plussaa)
Ne yksilöt, jotka tekevät kilpa-urheilusta huippua, suuntaavat huipulle. Jääkiekko rohmuaa Suomessa suurimman osan, jalkapallo seuraa perässä. Näiden lisäksi tulee yksilöurheilu, joka imuroi absoluuttista huippua itseensä.
Ei ole realistista, että liikunnallisesti huippuja päätyy ikäluokka toisensa perään juuri salibandyn pariin niin, että F-liigassa niitä riittäisi jokaiseen joukkueeseen kentällinen. Ei ole laumaa selviä yksilöitä, jotka voivat haastaa toisiaan, vaan useampia tasaväkisiä.
2) Kilpailuasetelma
Seurojen yhteenlaskettu taloustilanne ja kattojärjestön rahakirstu eivät ole suurien seteleiden kavereita. Houkutellakseen huippuja olemaan tavoittelematta vaikka maastohiihdon huippua, 100k+ vuosiansiot sekä olympialaisia ja vaihtaakseen suuntautumisen kohti ABC noutopöytiä omaan laskuun, pitäisi olla tarjolla enemmän kuin Suomi. Varmasti moni jääkiekkoilija olisi aikanaan voinut valita yleisurheilun ja olla silti tunnettu urheilupersoona, kun lajin olisi päättänyt nuoruudessaan toisin.
Lajin karut yleisömäärät kertovat korutonta faktaa siitä, että tuote ei ole kilpailukykyinen muihin huippu-urheilun lajeihin verrattuna. OLS-Classic F-liigan miesten pleijari keräsi vähemmän yleisöä paikalle kuin OLS-Happee junioreiden peli, vaikka yleisöä oli paikalla eniten koko kauden aikana. Jos otteluita pelataan 16-17kpl kotihallissa ja keskiarvo pyörii 400 katsojan nurkilla 10 euron lipun hinnalla, 64000€ on se pohja johon yhteistyökumppanit ja Ruudun sopimus tulevat päälle.
Kun on paidat painatettu ja bussi tankattu sekä kotipelit järjestetty, niin loppurahalla pitäisi alkaa kansallista markkinointia tekemään, jolla houkutellaan kansa pois jäähalleista tai nurmiviheriöltä kohti omaa huippu-urheilua.
3) Imagon hinta
Mikä on se hinta, mikä pitää maksaa hetkestä kirkkaimpien lamppujen alla? Vastaus on junioritoiminta. Lajiin tulee uusia pelaajia niin kauan, kun se tukee tärkeintä osa-aluettaan, eli juniorityötä. Jatkuvasti kiristyvä ympyrä Eerikkälän kultalauteineen hiovat rosoisuutta pois ja ajavat peli-identiteettiä haluttuun muottiin. Junioreita tarkkaillaan suurennuslasin kanssa, toteuttavatko he tarkkaan valittua suuntaa, on se sitten "laadukas alivoimainen hyökkäys" tai "pelin jatkamisen taito", mitä ikinä kliseekeneraattori päättää kulloinkin sylkäistä.
Kiistämätön fakta on, että tämä valittu polku on tuottanut lukuisan määrän huippuja maailman millä tahansa mittareilla mitattuna nykyisestä pelaajamassasta. Kyseenalaista on sen hintalappu.
Jo ennen koronaa rekisteröidyt pelaajamäärät olivat laskussa, nyt junioritoiminnassa on suorastaan romahdus käynnissä.
Oilers ei tahdo saada tarpeeksi pelaajia pyörittääkseen junioreiden valtakunnallista toimintaa, mutta sinnittelee mukana. Karhut jättivät P19 leikin kesken, KooVeelta loppui kaikki valtakunnalliset juniorijoukkueet, Saipa, Fosu, lista on lohdutonta luettavaa.
Ennen pohdittiin miten huippuja saataisiin mukaan, P16 luokassa on jo 4 yhdistelmäjoukkuetta 12 mahdollisesta kun yhdistellään voimia että saataisiin edes pelaajia tarpeeksi.
Sadussa Ikaros kuoli, kun lensi liian lähelle aurinkoa. Nykyversiossa siivissä olleet sulat ovat vaihtuneet pikavippeihin ja aurinko Signaporen yöelämään, mutta lopputulos lienee sama...
paakallo.fi
www.is.fi
