Maallikko kuten minä yrittää katsoa salibandya mahdollisimman yksinkertaisten lasien läpi. Ohessa on yksinkertainen analyysi liigatasolla pelaamisesta, ja siitä miten monipuolista osaamista liigatasolla nykypäivänä.
Jutun otsikko on, ja on ollut jo pitkään itsestäänselvyys useimmille valmentajille sekä lajin seuraajille. Ajatuksellisena mallina kirjoituksen taustalla on simppeli ja karkea nelijako. Puolustuspään puolustuspelaaminen (palloton), puolustuspään hyökkäyspelaaminen (pallollinen), hyökkäyspään puolustuspelaaminen (palloton) ja hyökkäyspään hyökkäyspelaaminen (pallollinen). Pallollista pelaamista voi jakaa puolustaessa ja hyökätessä akseliin hidas ja nopea tapa.
Haluan mainostaa samalla Jaakko Tiiran hienoa kirjoitusta pallollisesta pelaamisesta, joka omalta osaltaan liittyy vahvasti tämänkin kirjoituksen aiheeseen. Viimeisen taustapotkun koko kirjoitukselle antoi keskiviikkona 28.10. pelattu runkosarjan SPV-Classic -ottelu. Toki koko ajatus on pyörinyt keskusteluissa jo pidemmän aikaa, eikä tämä ole uutta asiaa ainakaan kaikille.
Artikkelissa avataan myös muita menestykseen vaikuttavia tekijöitä kuin pelitavalliset asiat. Hypätään ensin ajassa taaksepäin niin nykyhetki valottuu hiukan paremmin.
Dynastioiden vaikutus
Ensinnäkin pitää palata aikakaudelle, jolloin SSV hallitsi kotimaan kenttiä. Vuodet 2007-2011 Suomen selkeä ykkösseura eteni voitosta voittoon ja määritti urheilulliset sekä pelilliset määreet uudelle tasolle. SSV tunnettiin tiukasta puolustuspään puolustuspelistään ja myös vahvasta pallollisesta pelistään, jossa pallollinen puolustaminen oli arvossaan. Aikakaudella Suomi voitti kaksi maailmanmestaruutta, joista vuoden 2010 voitto lienee yksi Suomen ylivoimaisimmista suorituksista.
Vuosina 2012 ja 2013 mestaruudet vei Pohjanmaan SPV. Seinäjoella ei oltu keksitty pelillisesti mitään erikoista, mutta urheilullisesti se nosti riman jopa SSV:n ohi. Molemmissa joukkueissa oli tietysti huippupelaajia, jotka mahdollistivat mestaruudet. SPV oli aivan erinomainen kääntämään peliä, ja samaa eetosta jatkoi Happee, joka voitti seuraavan mestaruuden vuonna 2014.
Molemmat joukkueet olivat ensinnäkin hyviä puolustamaan, mutta toisekseen tilanteenvaihto puolustuspelistä hyökkäykseen oli salamannopea. Vauhdikas pelitapa aiheutti myös sen, että maalivahtien painoarvo korostui. Tarvittiin Eero Kososta ja Jarno Ihmettä, että joukkueilla oli mahdollisuus voittaa. Ei kuitenkaan voi sanoa, että Salibandyliigassa olisi tuolloin ollut selkeää pelillistä suunnannäyttäjää. Se heijastui moneen suuntaan.
Moni voi olla eri mieltä, mutta pidän vuosia 2011-2015 suomalaisen salibandyn välitilan vuosina pelillisessä mielessä. Ei maailmanmestaruuksia, eikä oikein selkeitä edelläkävijöitä. Vuonna 2012 puhuttiin maajoukkuetasolla maailman nopeimmasta salibandysta, mutta se oli hyvin mahdollisesti kehitetty jo aikapäiviä sitten, kuten Jani Hakkarainen tässä kirjoituksessa huomauttaa. Urheilullisuus kuitenkin kasvoi läpi vuosikymmenen, ja pelaajien taitotaso on kehittynyt koko ajan paremmaksi. Molempien osalta jo perustason vaateet ovat ihan eri luokkaa kuin aikoinaan.
Aikakauden kursailemattoman salibandyn huipennus nähtiin 2015, kun SPV voitti toistaiseksi viimeisen Suomen mestaruutensa. Se voitti finaalisarjan 3-1 Happeeta vastaan, mutta johti otteluita vain hämmästyttävät minuutin ja kolme sekuntia. Tilastokummajaisen selittää se, että SPV puolusti useimmissa otteluissa hyvin tiukasti ja löi viimeisessä erässä todella tiukan vaihteen silmään peluuttaen jopa neljää kenttää viimeisellä kaksikymppisellä tai kympillä.
Hurja liike ajoi lopulta Happeen ahtaalle. Mestaruus oli fyysisen pelin riemuvoitto, kuin myös osoitus kovasta henkisestä kantista. SPV:tä ei voi asiasta syyttää, vaan valmennus ja joukkue hoiti hommansa juuri niin kuin kuuluukiin. Kiviä ei jätetty kääntämättä, eikä metrejä juoksematta. Tommy Koposen erittäin suuri ansio SPV-valmentajana on se, että materiaalista on monesti saatu aika lailla maksimit irti useimmilla kausilla.
Runkoikäluokat
SPV:n kovimmat kunnian vuodet olivat 2009-2015, jolloin se saavutti kolmen mestaruuden lisäksi yhden hopean ja pronssin. Vaikka tämä kirjoitus koskee eritoten pelillisiä asioita niin kyse on myös materiaalista. SSV:n menestysvuosien runko perustui 1970-luvun lopun pelaajista lähtien 1980-luvun puolivälin talentteihin.
Kun tämä pelaajamassa pikku hiljaa ikääntyi, lopetti tai lähti muualle, ei pelaajamateriaalikaan enää riittänyt, vaikka mitaleita vielä kertyikin, samoin kuten SPV:lle on käynyt. 1980-luvun puolivälin talenttien jälkeen Helsingin seudulta on vaikea nostaa juuri Helsingissä aivan suomalaisen salibandyn eturiviin nousseita pelaajia.
Muualla helsinkiläisiä pelaajia on noussut jonkin verran parrasvaloihin, mutta ei juuri varsinaisessa kohteessa. Mistä se johtuu? Sitä en tiedä, sillä ainakin junioripuolella Helsingissä on tehty vahvaa työtä ja tehdään edelleen.
SPV:ssä vankan selkärangan tekivät vahvat 1980-luvun puolivälin ikäluokat. Erityisesti ikäluokka 1985, josta pelaajia on mukana edelleen. Viime vuosikymmenen alkuvuosina SPV:n ongelmaksi muodostui kuitenkin se, että jatkumoa ei ollut oikeastaan ollenkaan, eikä oma pelaajatuotanto tuolloin toiminut.
Tilanne olisi nyt täysin toinen, kun SPV on onnistunut luomaan hyvän junioripohjan, joka on niittänyt menestystä viime vuosina vanhemmissa junioreissa. Myös nuorennusleikkausoperaatio on aloitettu ja nuoria pelaajia on noussut edustuksen mukaan.
Happeen voi laskea mukaan keskusteluun viime vuosikymmenen suurista. Se eteni 2012-2018 seitsemän kertaa putkeen välieriin. Samaan eivät muut tuona aikana kyenneet. Taustalla olivat myös vahvat ikäluokat 1980-luvun lopulta 1990-luvun puolivälin paikkeille saakka. Vaikka tässä painotetaan tiettyjä ikäluokkia niin jokaisen menestysjoukkueen taustalla on ollut aina joukko kokeneita pelaajia.
Unohtamatta tietenkään pitkäaikaisia valmentajia, kuten Tommy Koponen (SPV), Mika Ahonen (SSV) ja Seppo Pulkkinen (Happee), jonka työtä apuvalmentaja Mikko Lehto jatkoi kevään 2017 jälkeen.
Nukkuva jättiläinen herää
Kaudesta 2015-16 lähtien Suomen kenttiä on hallinnut yksi monsteri. Classicin tarinasta menestysjoukkueeksi kirjoitin vuoden 2019 alussa Champions Cupin voiton jälkeen. Prosessi menestysjoukkueeksi ei ollut siloteltu, kuten teksti kertoo. Menestystä ennen joukkue kävi pohjalla häviämällä 0-3 puolivälierissä Tapanilan Erää vastaan.
Sitä ennen tulevan kauden valmentajaksi oli nimetty Petteri Nykky ja Nykky toi Tampereelle kultaisen kosketuksensa. Se mikä oli silmiinpistävää, oli puolustuspelin paraneminen ja myös joukkueen urheilullistuminen. Taitavien tamperelaisten mestaruutta oli ehditty odotella, mutta vasta Nykky sai joukkueesta tarvittavan irti. Samaan aikaan kuin luonnollisena jatkumona nuorempi polvi nousi joukkueessa vanhan polven ohi Nico Salon, Krister Savosen ja kumppaneiden johdolla.
Nykky pääsi tosin aloittamaan hyvästä tilanteesta. Jarkko Rantala oli jo parantanut Classicin puolustuspään puolustuspelaamista ja Ray Backmanin aikana joukkueen peli oli välillä hyökkäyspäässä jotain sellaista mitä viime vuosina on totuttu näkemään. Backmanin Classicin erottaa nykyisestä eritoten pallovastuu, sillä tuolloin hyökkäyspeliä toteutettiin osin pallollisen pelin kustannuksella. Nykyn iso vaikutus pelaajiin ja pelaamiseen oli korvien välissä, fyysisen kehityksen merkitystä unohtamatta.
Puolustuspään puolustuspelin paranemisen jälkeen on hyvä ymmärtää, että kaudella 2015-2016 Classic ei ollut vielä valmis. Se oli kiistatta sarjan paras joukkue, mutta ei niin rutinoitunut salibandytietokone, minä se nykyään tunnetaan. Seuraavan kauden haaste oli erilainen, ja siitä selviäminen teki joukkueesta todellisen salibandyterminaattorin.
Fuusioseura EräViikingit tarjosikin Classicin dynastialle ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen kovan haasteen. Classic selvisi haasteesta, vaikka sillä kaudella hävisikin Suomen Cupin finaalissa helsinkiläisille. Jyri Korsmanin johdolla EräViikingit ei ollut pelillisesti juuri Classicia jäljessä, eikä materiaalikaan hävinnyt ainakaan kovin selkeästi.
Lienee hyvä mainita, että edellinen mitali tuli pääkaupunkiseudulle juuri keväällä 2017 EräViikinkien hopean myötä. Helsingissä tilanne näyttää huolestuttavalta juuri nyt. ErVillä ei ole ollut erityisen vahvoja pelillisiä identiteettiongelmia, mutta sillä on kokoonsa nähden ollut hyvinkin vaatimaton taival avauskauden jälkeen. Hyökkäyspelissä se ei ole loistanut, mutta pallollinen peli on ollut usein tarpeeksi hyvää, ja puolustuspelikin on toiminut ennen tätä kautta. Kuitenkin juuri pallollisesti hyvien puolustajien puute on aika ajoin vaikeuttanut joukkueen peliä.
ErVi on tällä hetkellä jopa materiaalisesti sarjan keskikastia, vaikka ainakin paperilla hyviäkin hankintoja on tehty. Puhutaan pitkästä prosessista, mutta matka vaikuttaa juuri nyt aivan todella pitkältä. Lopullisen tuloksen arvioon tarvitaan lisäaikaa, mutta tähän mennessä kehitys ei ole voinut edetä toivotunlaisesti.
Osin Classicin ylivoimaa on korostanutkin se, että siltä on puuttunut yksittäinen selkeä haastaja, jota moni varmasti odotti juuri EräViikingeistä. Vuosina 2016-2019 se kohtasi finaaleissa Oilersin, ErVin, Happeen ja TPS:n. Alkuryminän jälkeen EräViikingit taantui yllättävän nopeasti keskikastin joukkueeksi, vaikka Erän ja SSV:n liitto vaikutti paperilla erinomaiselta menestystarinalta. Pelaajamateriaalin osalta, pelillisesti ja tuloksellisesti se muistuttaa kuitenkin enemmän Erää kuin SSV:tä.
Mistä ylivoimassa on kyse?
Classicilla ei ole ollut materiaalista ongelmaa missään vaiheessa dynastian aikakautta. Se minkä takia joukkue on niin ylivoimainen tällä hetkellä on se, että alussa mainitun nelikentän mukaisesti se hallitsee niitä kaikkia.
Se puolustaa pallottomasti omaa päätyä mallikkaasti pitäen vastustajat ulkokehällä ja pois keskustasta sekä parhailta paikoilta. Pallollinen puolustaminen on Classicilla useimmiten kuin taidetta. Juuri tätä osa-aluetta sveitsiläinen Wiler-Ersigen onnistui eniten horjuttamaan fyysisella pelillä ja varsinkin keskialueen vahvalla puolustuspelaamisella sekä nopealla kääntöpelillä kaataessaan Classicin Champions Cupissa vuoden 2020 alussa. Wiler sai Classicin pois sen normaalista rytmistä olemalla inhottava ja suistamalla Classicin pois mukavuusalueiltaan.
Hyökkäyspään hyökkäyspelissä Classic voi useimmissa otteluissa pelata pitkiä pallollisia vaiheita tai tarvittaessa se iskee vastaan myös erittäin nopeasti. Joukkue ei hukkaile palloa juurikaan, minkä vuoksi Classic ei lauo ”turhaan”, vaan hakee hyviä laukaisupaikkoja. Näemme myös harvoin tilanteita, joissa Classicilla ei ole syöttösuuntia staattisissakaan tilanteissa, sillä pallo tekee ensisijaisen työn. Tällöin peli ei myöskään useimmiten käänny kovin helposti toiseen suuntaan.
Vielä se hyökkäyspään palloton peli. Harvassa ryhmässä sellaiset huipputason pelaajat kuin Eemeli Salin ja Sami Johansson tekevät niin vahvaa puolustustyötä heti pallonmenetyksen jälkeen. Pallottomasta hyökkäyspään puolustamisesta esimerkiksi maaliseppona tunnettu Johansson on suorastaan aliarvostettu karvaaja, sillä tarkkalaukauksinen tamperelainen on todella hyvä niin sanottuna ”takakarvaajana”. Prässipelin pieneksi miinukseksi voi nostaa ajoittaisen muodon rikkoutumisen, mutta puhutaan kohtalaisen pienestä asiasta isossa kuvassa. Nämä kaikki osa-alueet ovat kehittyneet huippuunsa pikku hiljaa, ei yhdellä valmentajanvaihdoksella tai viiden huippupelaajan hankinnalla.
Classicin alkuvuosien menestyksessä suurta roolia näytteli vahva materiaali. Kuten aiemmissa esimerkeissäkin niin tarvittiin vahvoja ikäluokkia, huippuvalmennus ja huippuhankintoja. Classicissa varsinkin ikäluokat 1993-94 ja nuoremmat ovat olennaisin selkäranka. Valmennuksessa Samu Kuitunen on jatkanut Jussi Jäntin kanssa Nykyn työtä esimerkillisesti. Vaikka Classic on tehnyt huippuhankintoja kuten Salin, Joonas Pylsy ja Ville Lastikka niin nämä kaikki kolme ovat ottaneet lisäharppauksia urallaan juuri Classicissa.
Simppelisti sanoen yksilöt eivät voita Classicissa, vaan huippujoukkue kehittää yksilöitä entistä paremmiksi. Esimerkiksi kukaan ei juuri puhu Classicin kolmoskentän pelaajista, mutta sen pallollinen pelaaminen noudattelee pitkälti huippupelaajien vastaavaa, eikä se ole riippakivi, vaikka kaksi ensimmäistä kenttää vilisee maajoukkuepelaajia.
Pitää ottaa huomioon, että joukkueesta on lähtenyt maailman huippuja kuten Pylsy, Savonen, Lassi Vänttinen (lopetti) ja Salo (vuosi Ruotsissa), mutta joukkueen suoritustaso on pysynyt pitkälti samana ihan marginaalisia poikkeuksia lukuunottamatta. Kyseessä on joukkue, jolla on selkeästi pelilliset palikat hallussa, eikä se kaadu edes huippujen poissaoloihin. Tämä kaikki on hyvä muistaa, vaikka tietysti aina on kyse myös materiaalista.
Tuskin ihan sattumana voidaan pitää sitä, että Classicin dominoinnin aikana Suomi on voittanut maailmanmestaruudet vuosina 2016 ja 2018. Ja millä tavalla? Eritoten vahvaan pallolliseen puolustuspeliin nojaten. Tämä ei nyt kuitenkaan tarkoita sitä, että vuosien 2012 tai 2014 hopeat liittyisivät suoraan sen ajan pelillisiin trendeihin. Vuoden 2014 finaalissa Suomea voi kehua ainakin puolustuspelaamisesta. Vuoden 2016 mestaruuteen Classicin nousulla voi äkkiseltään laskea olleen melko isokin vaikutus. Menestykseen vaikuttaa silti lopulta todella moni tekijä.
Vaikutus
Aika moni tuntemani salibandyihminen myhäilee kesän jälkeisessä kauden avaustilaisuudessa kahdelle asialle. Ensinnäkin kesällä on vedetty kovaa ja toisekseen pallollista peliä on lähdetty parantamaan. Kliseet huvittavat usein juuri siksi, että varsinkin pallollisessa pelissä reaaliteetit iskevät usein vasten kasvoja ennemmin tai myöhemmin, ja kunnianhimoinenkin pallollinen yrittäminen voi muuttua melko inhorealistiseksi kun pisteitä ei tulekaan.
Kyse on paljon myös siitä onko valmennuksella jokin ideologia mitä se ajaa, vai perustuuko pelitapa lähtökohtaisesti materiaaliin? Jos vastaus ensimmäiseen kysymykseen on esimerkiksi juuri pallollisen pelin kehittäminen niin se on monesti sijoitus tulevaisuuteen. Materiaalinen lähestyminen voi tuottaa sarjapaikan ja vaikka mitalin, mutta ei välttämättä ole pitkän kaavan suunnitelma. Aivan selvää on, että jokaisesta joukkueesta ei saa huippuryhmää tai edes pudotuspelijoukkuetta millään pelitavallisella lähestymisellä.
Haastajia on kuitenkin ilmaantunut, eikä Classicin dominanssi kestä ikuisesti. Esimerkiksi alkukauden vahvoihin joukkueisiin lukeutuva Heikki Luukkosen Oilers on kehittänyt pelitavallisesti eniten puolustuspelaamistaan ja erityisesti pallotonta puolustamista. Hyökkäyspäässä se pystyy paikoin näyttävään peliin, varsinkin kärkiyksilöiden henkilökohtaisen taidon vuoksi. Vastaiskuissa joukkue on monesti erinomainen. Prässipelissä Oilers on ajoittain suorittanut hienosti niin kutsuttua täsmäprässiä ihan lankusta asti, mikä on ollut myrkkyä ihan Classicista lähtien.
Sen heikkouksia ovat ainakin toistaiseksi (vieläkin) pallon kanssa puolustaminen ja pallomaltti kaikilla viisikoille. Myös tilanteenvaihdoissa on vielä tekemistä. Vaikka tilanne on parantunut niin paikoin selkä suoristuu liikaa pallonmenetysten myötä. Suunta on kuitenkin oikea ja Oilersin materiaalilta pitää voida odottaa hyvää tulosta tänä päivänä. Onhan joukkuetta vahvistettu sen verran isoilla panostuksilla.
Janne Kainulaisen luotsaama TPS taas on vahva joukkue puolustamaan pallon kanssa ja pallottomana. Se myös liikkuu hyvin pallottomana ja antaa painetta tarvittaessa hyökkäsypäässä fiksusti. Kuitenkin varsinkin hitaammassa hyökkäyspään hyökkäyspelissä se jää Classicille ja muutamalle muulle. Se mainittakoon espoolaisista ja turkulaisista, että molemmat ovat kehittyneet myös fyysisessä pelissä vuosien varrella, jolloin tila ja aika vähenee huomattavasti.
Positiivista esimerkkiä vuosien ajan on tarjonnut myös Indians, joka on vuodesta toiseen puolustanut pallon kanssa laadukkaasti. Sen lisäksi joukkueella riittää taitoa pelata pitkiä hyökkäyksiä pallon kanssa, mikä vähentää puolustustaakkaa. Pallottomassa puolustamisessa joukkue ei ole vahvimmillaan ja jää paikoin fyysisestikin aiemmin mainituille. Materiaali ei tällä hetkellä ole kokonaisuudessaan niin vahva kuin aiemmin mainituilla, mutta joukkue on tehnyt valmennuksesta ja pelitavasta edun myös siirtomarkkinoilla. Indiansin pelaajia on noussut maajoukkueen porteille ja moni nuori peluri on nähnyt seuran ponnahdusikkunana.
Alkukauden komeetta LASB on lähtenyt vuosien varrella pallonhallinnasta varsinkin puolustuspelin osalta. Se häviää materiaalisesti aiemmin mainituille, mutta joukkue on kehittynyt pelitavan myötä, kuten voi sanoa Indiansistakin. LASB puolustaa tiiviisti ja iskee ilkeästi vastaan, mutta pitkissä hyökkäksissä on vielä viilaamista. LASBin kohdalla pallollisen pelin laadussa tärkeää on sekin, että se pystyy purkamaan prässiä hyvin, jolloin sitä on vaikea ajaa umpikujiin. Kalle Tyrkäksen aikana hyökkääminen on suoraviivaistunut, kun pallonhallinnallinen siemen kylvettiin Teemu Variksen ja Ilja Pantzarin aikana.
Se, että kehitystä tulee, säteilee vielä alemmas. Esimerkiksi Steelers pyrkii myös pelaamaan pallollisesti alati paremmin, vaikka se ei siihen materiaalisesti läheskään aina kykene. Suhteessa materiaaliin se on aloittanut kautensa suhteellisen hyvin. Samaa hakee Tiikerit, jolla suurimmat ongelmat ovat puolustuspään puolustuspelissä edelleen. Vahvasta puolustuspelistään tunnettu OLS on ottanut saman lähestymisen, mikä ei toistaiseksi ole tuottanut tulosta kovin hyvin.
Rokista ja rytkeestä tunnetut Nokian KrP ja varsinkin Mikko Lehdon ajan Happee panostivat ja panostavat pallollisen pelin merkitykseen juuri puolustuksellisestä näkövinkkelistä. Kaikki tai mitään -taktiikka ja bussin parkkeeraus ovat trendeinä häviävä, kun pelkkien yksilöiden taitotaso tai ryynääminen ei riitä pelin kehittyessä. Tämä on fiksua, sillä suojalasisukupolvista lähtien henkilökohtainen pallollinen taitoaso on entistä parempi.
Missä menet SPV?
Palataan SPV-Classic -otteluun ja erityisesti SPV:hen. Seinäjoella eletään murrosvaihetta salibandyssa, mutta pelitavallisesti sillä on kaksi vaihetta, jotka liittyvät lähinnä pallottomaan peliin. Tämä saa joukkueen juuri nyt näyttämään huonommalta mitä se materiaalisesti onkaan.
Muistamani SPV pelasi menestysvuosinaan vielä hyvää pallollista puolustuspeliä, mikä avitti aina mestaruuksiin asti. Kaudella 2018-19 joukkue kiristi ruuvia siten, että täsmäajoitettu päätylankkukarvaus vaihtui koko ottelun showksi. Se tuotti tulosta varsinkin avauskaudella, jolloin tuloksena oli SM-pronssi. Sen jälkeen pelillistä eroa sarjan kärkipään joukkueisiin on tullut lisää.
Sittemmin on ollut identeetillistä kipuilua. Välillä on käperrytty kuoreen, välillä annettu kovaa prässiä. SPV on hyvä ryhmä puolustamaan, ja se osaa kyllä ryynätä ja pistää itseään likoon tarvittaessa. Se ei ole koskaan ollut erityisen hyvä hyökkäyspään hyökkäyspelin pitkissä hyökkäyksissä, eikä ole sitä tiettävästi hakenutkaan.
Tällä kaudella kaksi peliä ovat kuvastaneet osuvasti SPV:n identiteettikriisiä, ainakin itselleni. Ensimmäinen oli LASB-ottelu, jossa epäonnistunut uhkarohkea prässi johti katastrofiin. LASB pelasi pallollisesti hyvin fiksusti ja vei taktisesti voiton pelistä.
Toisena esimerkkinä Classic-peli, johon SPV lähti erittäin old school-henkisellä 1-2-2-prässillä luovuttaen pallollisen dominoinnin täysin Classicille. Ottelusta tuli laadullisesti huono ja Classic voitti rutiinilla 7-3. Voisi sanoa, että SPV kärsi sympaattisen tappion. Hetkinen? SPV ei kärsi sympaattisia tappioita. Olisiko SPV sitten voittanut Classicia millään pelitavalla? Ei toki.
SPV on ajautunut tilanteeseen, jossa sen ainoa järkevä vaihde on oikeastaan riskialtis prässi, ainakin kärkipääksi luettavia joukkueita vastaan. Totta kai prässiä voi aina varioida, mutta pallollisen puolustamisen heikkous tekee tällä hetkellä vaikeaa vähän kaikesta pelillisestä lähestymisestä.
Äkkiä joukkue onkin luisunut tilanteeseen, jossa se hallitsee vain kahta osa-aluetta neljästä, hiukan vajavaisesti vieläpä, mikä ei riitä tällä hetkellä. Se laukoo aivan liikaa huonoista paikoista ja heittelee paikoin kukkupalloja ylös, joista sitten isketään tai ei isketä. Silloin kun ei isketä niin vaaka kallistuu vastustajan hyväksi. Tässä ei välttämättä ole monien mielestä mitään uutta, ja pitkiä palloja on viljelty avauspelissä pitkälti aina.
Bussipuolustuksesta luopuminen voi toki olla vaikeaa, koska siitä on ajoittaisia hyviä muistoja ihan viime vuosilta. Jopa Champions Cupista, jossa joukkue kaatoi jo aiemmin mainitun Wilerin kotiturnauksessaan syksyllä 2017 lukemin 3-1. Saman kauden kevätpuolella nähtiin samanlainen viivytystaisto puolivälierien viimeisessä pelissä KrP:ta vastaan. Se oli kuin olisi katsonut kynttilän sammumista. Pelkkä puolustaminen riittää nykyään paljon vähempään kuin 10 tai viisi vuotta sitten.
Pelillisesti 10 vuodessa ei ole tapahtunut suuria muutoksia liiga- tai maajoukkutasolla, mutta mainittujen osa-alueiden suhteen pitää olla entistä parempi ja monipuolisempi. Nykyinen pelifilosofia on riippakivi SPV:lle myös siirtomarkkinoilla, sillä se ei sovi maajoukkueen pelitapaan. Sen vuoksi SPV:stä ei nouse maajoukkuepelaajia, eikä seura ole nuorille houkuttelevin kohde osin samasta syystä.
Pelitapa on jossain määrin kilpailuetu tai haitta siirtomarkkinoilla. Vaikkei joukkue aikanaankaan estetiikkaan perustanut menestysvuosiaan niin esimerkiksi Tatu Väänäsen ja Juha Kivilehdon tasoiset pelurit siirtyivät aikoinaan Seinäjoelle, mutta miten on vuonna 2020? Aivan kiistatta myös maantiede ja Pohjanmaan heikommat opiskelumahdollisuudet suhteessa isompiin kaupunkeihin vaikuttavat valintoihin, mutta pelillisiä asioita on syytä pohtia yhtä lailla.
Koko kirjoituksen punainen lanka piilee siinä, että pallollinen puolustaminen on elinehto menestykselle. Vaikka on klisee, että pallo vastustajalla on riski niin se on yhä enemmän riski kuin aiemmin, sillä palloa ei nykyisillä pelitavallisilla ruuvauksilla saa välttämättä kovin nopeasti takaisin. Jotenkin haluaisin uskoa, että Seinäjoella pystytään tässä vielä parempaan, sillä materiaalissa on myös pallollista osaamista, ja pallollinen puolustaminen on aiemmin onnistunut lakeuksilla. Uusi polvi voi olla erilainen suunnannäyttäjä isommassakin kuvassa, eikä tällä tarkoiteta sitä, että kaikkien tulisi monistaa toistensa pelitapoja yksi yhteen.
Seuralla ja asenteellakin on väliä
Vaikka kirjoitus käsittelee pääasiallisesti pelitapoja niin muutama asia on hyvä vielä huomioida.
Organisaationa SPV on ollut isossa kuvassa ja pitkällä aikavälillä salibandyhistorian kovimpia ja Koponen suomalaisen salibandyn merkittävimpiä tekijöitä kautta aikain, joka on osoittanut taitonsa niin seurapomona kuin valmentajanakin. Classicissa ja SSV:ssäkin taustatyö on tarjonnut mahdollisuuden pelilliseen menestykseen.
Vaikka Happeeta ei organisaationa voi kehua ihan samoin kuin muita niin sekin kehittyi sillä saralla 2010-luvulla edelliseen vuosikymmeneen verraten. Yksi yhdistävä tekijä SPV:llä, Happeella ja Classicilla on vielä. Kaikki voittivat ensimmäiset mestaruutensa 2010-luvulla ja kaikki, eivätkä ehkä ihan sattumalta, juhlivat myös Suomen Cupin voittoa vähän ennen liigavoittoja.
SPV:n ensimmäinen mestaruus tuli 2012 (cupin voitto 2010-11), Happeen 2014 (cupin voitto 2012-13) ja Classicin 2016 (cupin voitto 2014). Cup-menestys kerryttääkin varmasti kaikkein eniten henkistä kapasiteettia, minkä merkitystä ei voi väheksyä. Cupissa menestyminen vaatii myös sitä, että kliseisesti jokaista peliä lähdetään voittamaan.
Tämä onkin yksi seikka mikä erottaa aikansa menestyjät muista. Ohipelejä ei juuri tule, sillä jokaisen pelin arvo ymmärretään. Voi siis olla, että ”turhalta tuntuvan” cupin loppuuntarpominen on tärkeä opetus kaikille siitä, mitä voittaminen vaatii kaikkine tylsine ja ”ylimääräisine” elemenetteineenkin. Totta kai arvoa tulee myös kerrasta poikki -systeemistä, jossa joukkuetta mitataan monin tavoin.
Näihin seikkoihin kannattaisi kiinnittää huomiota myös muualla pelillisen kehityksen ohella. Hyvä organisaatio ja oikea asenneilmapiiri mahdollistaa kaiken muun kehityksen, ja varsinkin jatkumon menestykselle.