”Pelillisesti Classic hallitsi palloa ja Erä pyrki tilkitsemään oman päänsä mahdollisimman tehokkaasti. Erä iski kuitenkin tehokkaasti vastaan, kuten aiemmissakin otteluissa. Classicin näennäinen hallinta ei riittänyt ja Erän voiton voi nähdä myös työvoittona. Erän asenne oli koko sarjassa huippuluokkaa ja tänäänkin se noudatti pelitapaansa erittäin nöyrästi.”
Ote vuoden 2015 otteluraportista Classic-Tapanilan Erä (11.3. 2015). Helsinkiläisjoukkue oli juuri pudottanut ennakkosuosikkina pidetyn Classicin voitoin 3-0 lähdettyään puolivälieriin runkosarjan kahdeksannelta sijalta. Erittäin suppea kuvaus ottelusta kuulostaa jokseenkin tutulta jos sitä vertaa keskiviikon tapahtumiin (ja koko sarjaan), kun Oilers lähetti Classicin kesälomalle otteluvoitoin 4-0.
Tuo vuoden 2015 sarja oli edellinen, jonka Classic hävisi ennen tätä kevättä. Sen jälkeen se pelasi 18 täyttä pudotuspelisarjaa tai finaaliottelua voittaen jokaisen. Jos lasketaan 2020 kesken jäänyt puolivälieräsarja, sen saldo pudotuspeleissä tuon pettymyskevään jälkeen on ollut 65 voittoa ja 14 tappiota kahdeksan vuoden aikana ennen tätä kevättä.
Classic hävisi vuosina 2017-19 yhteensä vain kolme pudotuspeliottelua, joista kaksi 2019. Myöhempää ajatellen on hyvä huomioida, että vuosina 2021 ja 2022 tappioita tuli ”jo neljä” per kevät. Kuuden mestaruuskauden aikana se voitti seitsemän kertaa seitsemästä myös runkosarjan, jossa se voitti peleistä yleensä noin 80-90% tai ylikin.
Huippuunsa viritetty masiina otti pelillisen valtikan kotimaisessa liigassa pitkäksi aikaa. Jarkko Rantala laittoi omalla kaudella (2013-15) puolustuspeliä parempaan kuosiin, ja se johti finaalipaikkaan 2014. Petteri Nykyn ajanjakso (2015-2018) viritti maalintestopelin huippuunsa. Sekä palloton että pallollinen puolustuspeli oli erityisen vahvaa. Nykky myös asetti pelaajien vaatimustason huippuunsa. ”Arkitekemiselle” terminä jopa naureskeltiin, mutta todellisuudessa sen merkitys oli erittäin iso.
Samu Kuitusen kaudella (2018-22) joukkue jatkoi siitä mihin se oli jäänyt. Nykyn ja Kuitusen aikana Classic pelasi vahvasti pallonhallinnan kautta ja vaikka puolustuspeliä voikin kehua, niin pitkissä hyökkäyksissä se oli myös sarjan paras tuottamaan maaleja. Erityispiirteenä pidän kuitenkin kykyä sopeutua kulloisenkin vastustajan pelitapaan, ja siksi Classicia vastaan ei tuntunut löytyvän keinoja, vaikka vastustajat vahvistuivat materiaalisesti vuosi vuodelta.
Vielä 2010-luvulla ei ollut ihan varmaa mikä tai mitkä joukkueet ovat edes sen kovimpia haastajia. Viimeisten keväiden perusteella ne ovat olleet eritoten Nokian KrP ja TPS. Ehkä se on ”poeettista oikeutta”, että Classicin kaatoi lopulta Oilers. Oilers, jota Classic oli kurmottanut dynastiansa aikana pudotuspeleissä saldolla 13-0. Oilers, jota on vuosia pidetty sellaisena joukkueena, jona Classicia pidettiin ennen dynastiavaihetta: alisuorittajana.
Se kauemmasta historiasta.
Rasituksesta
Classicin tämän kauden kaikkia ongelmia tarkastellessa pitää ensin hypätä muutama vuosi takaisinpäin. Kun korona katkaisi kauden 2019-2020 periaatteessa monella pelaajalla alkoi aikainen ja pitkä kesäloma. Kesällä 2020 Suomen maajoukkueessa ajateltiin, että MM-kotikisat pelataan vuoden 2020 joulukuussa.
Maajoukkueen päävalmentaja Petteri Nykky (2017-2022) on itse myöntänyt KalloCastissa syksyllä 2021, että sinä kesänä ja seuraavana maajoukkue veti liian kovaa, ja tämä aiheutti ongelmia sekä loukkaantumisia pelaajille. Vaikea arvostella pandemian keston arviointia siinä vaiheessa jälkijättöisesti, mutta ehkä kevyemmälläkin ruuvin kiristyksellä olisi voinut pärjätä.
Classicin pelaajista jopa kymmenkunta ja ylikin kuului Nykyn maajoukkuerinkiin jatkuvasti. Maajoukkue valmistautui kaksiin MM-kisoihin kolmena kesänä putkeen, ja pelasi kahdet kisat vuoden sisään. Tähän päälle mahtuu MM-karsintahassuttelut ja viime vuoden World Games keskikesällä.
Kun Classic on mennyt sarjassa päätyyn asti joka vuosi, ja siihen päälle cupit sekä muut, niin kuormitus on ollut järjetön. Jokainen Classicin maajoukkuepelaaja ei ole ammattilainen ja se on hyvä myös muistaa. Tähän päälle tietysti erinäiset lyhytaikaiset ja pitkäaikaiset vammat sekä sairastelut, niin se kehuttu arkitekeminen muuttuu jo aika erilaiseksi.
Milloin nämä pelaajat lepäsivät? Tämä pitää ajatella myös niin, että olisi pitänyt pystyä antamaan paremmin saumaa levähtää. Kyllä, jokainen pelaaja haluaa pelata MM-kisoissa, mutta jos itse olisin seurajoukkueesta vastuussa, en välttämättä päästäisi pelaajia kovin hanakasti maajoukkueen mukaan, jos se on pois seurajoukkueen suorituksesta.
Yhtälö on tietysti hankala pelaajan näkökulmasta, ja salibandyn pelaajien omistussuhteet eivät vastaa maailman suurlajien vastaavia. Tällä kaudella muutamakin pelaaja joutui olemaan pois fyysisen rasituksen lisäksi henkisen kuorman vuoksi.
Classicin parhaat otteet nähtiin tällä kaudella tammikuussa: Suomen Cupissa ja Champions Cupissa. Olisiko molemmissa pitänyt vielä lepuuttaa rasittuneimpia, kun niihin tapahtumiin joukkue sai kaivettua parhaimpansa esille?
En ole kuitenkaan sitä mieltä, että tämä kuorma on ainoa selittävä tekijä, vaikka sen merkitystä ei sovi vähätellä. Se joka tapauksessa vaikutti moneen asiaan, jotka muodostuivat ongelmiksi. Joukkueen poissaololista läpi kauden on ollut surullinen, ja ongelmat korostuvat, kun runkosarjaan lisättiin seitsemän ottelua entisestä.
Pelilliset ongelmat
Pääkallo ennakoi tuloksellisesti ja voittajan osalta täysin väärin Classic-Oilers -sarjaa otsikolla ”Dynastian mureneminen on lähellä, mutta onko juuri Oilersista kaatamaan Classicia?”. Runkosarjan neloseksi jäänyttä Classicia arvosteltiin pelillisistä seikoista, mutta ainakin jotkin ennakossa mainitut seikat näkyivät myös puolivälieräsarjassa:
Classic on dynastiansa eli kuuden perättäisen SM-kullan ja seitsemän perättäisen runkosarjan voiton putkessa opittu tuntemaan hyvin puolustavana joukkueena. Tällä kaudella se ei ole loistanut sillä saralla, vaikka numeroiden valossa se on onnistunut ok-tasolla. Yksi asia on ollut se, että sen palloton reagointipeli on ollut kehnohkoa ja liian hidasta. Myös ihan staattisissa tilanteissa sillä on ollut ongelmia omassa päässä paljonkin.
Uuden päävalmentajan Juha Kivilehdon olisi ollut hyvä ajaa uudistuksia sisään, mutta miehistön jatkuva vajaus on vaikeuttanut prosessia. Hyökkäyspeli on ehkä hiukan suoraviivaistunut, mutta viisikkotasolla on otettu takapakkia varsinkin reagoinnin ja ryhmityksen osalta. Sen päävastukset ovat taasen viilanneet pelitapojaan juuri Classicin voittaminen mielessään ja se on näkynyt tällä kaudella. Classic ei ole näyttänyt totutulta koneelta, vaan erittäin haavoittuvaiselta maalivahtia ja erikoistilanteita myöten. Sen runkosarjassa on ollut jotain samaa kuin maajoukkueen esityksissä Sveitsin MM-kisoissa. Osin kyse on myös samasta ajatusmallista, että runkosarjassa tai alkusarjassa ei vielä niin tarvitse rutistaa, mutta osin sitä kautta joukkue ajautui lopulta materiaaliin nähden heikolle sijalle. Totta kai poissolot ovat vaikuttaneet suorituksiin, mutta eivät ne kaikkea selitä.
Ja nyt kun mennään pelillisiin asioihin niin noviisivalmentaja Kivilehto oli lopulta tiukassa sarjassa häviävä osapuoli suhteessa Aleksi Lammiin, joka on hänkin päävalmentajana ensikertalainen ja hyppäsi Oilers-ruoriin kesken kauden. Ei sillä etteikö Kivilehdon kauteen mahtunut onnistumisiakin, mutta ainakin sitä voi kritisoida, että sarjan nimekkäimmästä ja kalleimmasta miehistöstä ei saatu lähellekään parasta irti tärkeimmillä hetkillä ja vain pienissä määrin koko kaudella.
Classic möhli sarjaa eniten keskialueella, jonka Lammi osasi miinoittaa oikealla tavalla. Periaatteessa näytti siltä, että Classicille tuli vain ”helppoja pallollisia virheitä”, mutta Oilers iski oikea-aikaisesti juuri keskialueella. Sen sijaan Classic oli jostain syystä turhan aktiivinen ja lähti usein hakemaan palloa Oilersin puolustukselta syvältäkin.
Classic käytti tässä turhaan energiaa, ja toisaalta teki Oilersin murtautumisesta turhan helppoa. Juuri keskialueen hallinnalla Classic on vienyt Oilersia useissa sarjoissa vuosien aikana. Nyt se ei päässyt iskemään niin vaarallisesti vastaan, kuin olisi paremmalla maltilla voinut.
Ja kyllä Classic hävisi ”maalin pelejä” myös heikompaan erikoistilannepelaamiseen ja maalivahtipeliin. Ensimmäiseen valmennus voi vaikuttaa enemmän. Varsinkin ylivoimapeli on ollut miehistöön nähden heikkoa läpi kauden. Puolivälierissä sen ylivoimaprosentti oli 25 ja alivoimaprosentti 20. Täten Oilersin ylivoimaprosentti oli 80 ja alivoimaprosentti 75. Huom. maalin pelejä ja Oilers vei ylivoimamaalit 4-1.
Heikko ylivoima selittyy varmasti osaltaan joukkueen repaleisuudella ja siitä johtuneesta heikommasta harjoittelusta. Esimerkiksi ylivoima oli mahdollisesti priorisointilistan viimeisillä sijoilla, mutta nousee arvoonsa tiukoissa peleissä.
Yksi seikka mikä kuitenkin herättää eniten kysymyksiä on puolustusalueen yleinen puolustuspeli. Classicin miesmerkkipelaaminen ei toiminut ja omassa päässä nähtiin harvinaisen paljon sekoilua. Noin huonosti puolustavaa Classicia en muista nähneeni. 1v1 -pelaaminen oli paikoin surkealla tasolla.
Reagointi ei ollut totuttua Classicia, ja tässä on varmasti kyse myös fyysisestä valmiustilasta. Oikeat analyytikot ja valmentajat voivat laittaa nyt silmät kiinni: puolustus- ja peittopelaamisessa olennaista on myös asenne ja terävyys. Tätä terävyyttä nähtiin Oilers-laumassa, mutta ei Classicin osalta. Jälleen voidaan viitata myös pelaajien tämän hetken fyysiseen tilaan.
Jos ja kun Classicia on kutsuttu kellokorttijoukkueeksi, niin se oli antiteesi sille. Jos se sattui pääsemään johtoasemaan niin sen pitäminen oli sille tervanjuontia, ja seuraavissa vaihdoissa kentällä oli kuin eri joukkue. Maalipaikoissa palloista sudittiin ohi, ja nyt ei nähty minkäänlaista verkonvenyttämisen flowta edes maailman etevimpien maalintekijöiden osalta. Joonas Kaltiaisella oli toki siinä ansionsa Oilers-maalilla.
Moni kysyy mitä tapahtui kolmikolle Salin-Salo-Johansson. En tiedä tarkalleen. Sen voin kuitenkin sanoa, että heissä varmasti kaikissa näkyi sekä hurja rasitus että erinäiset loukkaantumiset. Sen tiedän, että kukaan ei näyttänyt omalta itseltään tässä sarjassa, eikä koko kaudellakaan, jos miettii kokonaisuutta. Pientä taantumaa nähtiin ajoittain jo kaudella 2021-22.
Riskit
Classic on tunnettu Suomen parhaana seurana ja on sitä varmasti jatkossakin. Miesten edustusjoukkueen osalta on totuttu näkemään kaikenlaisia tempauksia. Kauden 2016-2017 Classic oli niin hyvä, että se pystyi ottamaan tennispelaaja Jarkko Niemisen miehistöönsä.
Classic-pomo Pasi ”Passo” Peltola on aidosti yksi koko suomalaisen urheilukentän suuria visionäärejä. Hänen kaikki suunnitelmansa ja markkinointitoimintansa eivät aina osu maaliin, mutta hän tekee asioita, ja suurella sydämellä vieläpä. Suomessakin on paljon puhujia urheilupiireissä, mutta Peltola on tekijä. Vähintään siitä syystä jokaisen suomalaisen salibandyihmisen pitäisi arvostaa Peltolaa.
Peltola on tekijä, mutta markkinoinnin erikoismiehenä hän on myös riskinottaja, joka kuuluu skeneen yhtä lailla. Valmentajan vaikutus joukkueen menestykseen on minua viisaampien arvioiden mukaan noin 10-15 %. Kivilehdon pestaaminen päävalmentajaksi ilman aiempaa kokemusta oli kiistatta riski. Ei pidä kuitenkaan ymmärtää väärin – paikka olisi ollut vaikea kelle tahansa nykyisen tiedon valossa.
Pestaus oli silti erikoinen riski, jos miettii Classicin aiempaa sarjaa päävalmentajissa: Ray Backman, Jarkko Rantala, Petteri Nykky ja Samu Kuitunen. He ovat kaikki äärimmäisen kokeneita valmentajia. Kun Peltola kaikkien kovimmin hamusi menestystä hän pestasi nimenomaan Nykyn, markkinoiden isoimman mahdollisen kalan. Peltola siis ymmärtää, että valmentajalla on merkitystä.
Valmennuksessa on kyse myös tiimistä ja sen toiminnasta. Kuitusen apuna oli esimerkiksi erittäin kokenut taktisen pelin velho Jussi Jäntti. Kun Kivilehto hyppäsi päävalmentajaksi kylmiltään, esimerkiksi Jäntin jatkaminen olisi ollut erittäin tärkeää.
Mutta. Palataan prosentteihin ja kokonaiskuvaan. Kun valmennuspestistä sovittiin yli vuosi sitten, ei ollut tiedossa minkälainen katastrofi oli edessä kokoonpanon osalta. Sanoisin, että mukana oli myös huonoa tuuria. Kivilehto oli noviisina väärä mies näin vaikealle kaudelle, jossa kokemuksella olisi ollut eittämättä merkitystä. On kuitenkin kapeanäköistä laittaa kauden mahalasku pelkästään päävalmentajan piikkin kaikki seikat huomioiden.
Voi toki myös jossitella sitä, että joukkue oli vain muutaman pisteen päässä runkosarjan voitosta. Jos se olisi mennyt sijoille 1-3, olisi ollut todennäköisempää, että sen kausi jatkuisi edelleen, sillä hyvävireinen Oilers oli ylivoimaisesti kovin vastus sijoilta 5-8. Jos näin olisi käynyt pohdittaisiin eri asioita.
Näin ei kuitenkaan käynyt ja se jo kertoo jotain kauden kokonaiskuvasta. Joukkue ei ollut parhaimmillaan päävastuksiaan vastaan runkosarjassa ja hävisi kaikki kuusi ottelua TPS:lle ja KrP:lle. Paljon on puhuttu siitä, että Classic oli rampa, mutta vastustajat olivat tällä kaudella jo erittäin hyviä. Sekä KrP että TPS olivat vahvoja haastajia jo keväällä 2021 ja 2022 välierissä sekä finaaleissa.
Kun marginaalit ovat kaventuneet niin niillä pienilläkin prosenteilla alkaa olla enemmän väliä. Classic asettui aiemmin sattuman yläpuolelle, nyt kävi jotain muuta, mukana oli huonoa tuuria ja riskit realisoituivat. Oilers-sarjassa se hävisi neljä ”maalin peliä”. Sitä ei pidä silti liikaa jossitella, sillä 4-0 on jo tarpeeksi selkeä ero.
Perintö
Tässä kirjoituksessa on arvioitu Classicin mennyttä kautta kriittisesti. Se on täysin oikeutettua, sillä joukkuetta ja seuraa on kehuttu viimeisten seitsemän kauden aikana enemmän kuin mitään muuta ryhmää. Syystäkin.
Classic ei tule katoamaan mihinkään tulevaisuudessa salibandyn huippujoukkueiden joukosta. Joukkue tulee uudistumaan paljonkin, mutta sillä on vankka pohja hyvässä omassa juniorituotannossa, joka on ollut myös sen menestyksen peruskivi. Myös tulijapuolella on isoja nimiä, mutta niistä lisää myöhemmin. Jos miettii viimeisiä vuosia niin sitä on vahvistettu ulkoa hyvin vähän. Sen kokoonpano on ollut vahva, mutta toisaalta hiukan kapea tiettyjen pelipaikkojen osalta varsinkin.
Dynastia ja sen mureneminen on lähinnä urheilun erikoiskieltä, eikä oikeastaan tarkoita ihan kirjaimellisesti sitä mitä sanotaan. Esimerkiksi edellinen dynastiajoukkue SSV voitti viimeisen mestaruutensa 2011, mutta oli mitaleilla aina kevääseen 2015 asti. Nykyiseen meemitodellisuuden aikaan juuri ”dynastian mureneminen” sopii terminä erinomaisesti, mutta ehkä siihen ei kannata takertua liian kirjaimellisesti.
Joukkueen hurja lento vuosina 2016-2022 oli erittäin kunniotettava rupeama. Joukkueesta kasvoi esiin tähtiä, ja se säteili osiltaan myös maajoukkueen menestykseen vuosina 2016 ja 2018 maailmanmestaruuksien muodossa. Varsinkin jälkimmäiseen merkitys oli iso.
Se oli pelillinen edelläkävijä, joka pakotti muut joukkueet parantamaan. Joukkue pelasi parhaimmillaan aivan upeaa salibandya, sellaista jota en ainakaan itse ole nähnyt Suomessa tai paljon muuallakaan 2010- tai 2020-luvulla. Se oli ja myös on edelläkävijä seura- ja urheilukulttuurin sekä yleisen korkean vaatimustason luojana. Suomen sarjan pelillinen taso nousi huimasti Classicin esimerkin myötä.
Vaikka esimerkiksi tyylikkään ja arvostetun salibandypelaajan Mikko Leikkasen ura päättyi rajuun pettymykseen, niin on silti todettava jotain urheilun menestysmatematiikan ulkopuolelta: tällaisen hurjan matkan jälkeen hiukan pidempi lepo tulee ainakin osalle pelaajista ihmisinä tarpeeseen.
He ovat sen kaiken menestyksen jälkeen ansainneet.