Saksassa pelaa lähes 13 000 salibandyn lisenssipelaajaa. Massa on kaukana Ruotsin 120 000 tai Suomen 70 000 lisenssipelaajasta. Sveitsin ja Tshekin vastaavat lukemat liikkuvat 35 000-45 000 lisenssipelaajan tietämillä.

Saksa on selvästi suurin salibandymaa kärkinelikon ulkopuolelta pelaajamäärissä katsottuna. Sen jälkeen tulevat Tanska ja Slovakia, ja kaukana perässä esimerkiksi Latvia, joka on kenties kovin suosikki haastamaan suurmaita MM-areenoilla.

Tämä on oiva esimerkki, ettei pelaajamassa kerro kaikkea. Saksa on vahva palloilumaa, mutta historialtaan köykäisemmän lajin ei ole helppo punnertaa pinnalle isompien puristuksessa. Isompia ja perinteikkäämpiä palloilulajeja on useita.

Salibandyn Bundesliigan taso on parempi kuin vaikka vain viisi vuotta sitten. Tasoerot ovat kaventuneet, kun häntä on kehittynyt. Samaan aikaan kärki ei ole kuitenkaan ottanut varsinaisia steppejä eteenpäin. Juuri nyt monet kärkiseuroista läpikäyvät uudelleenrakennusprosessia.

Saksalaisen salibandyn haasteet

Työelämä on prioriteettilistalla luonnollisesti ykkösenä. Työpäivät eivät ole yhtä pitkiä kuin Sveitsissä, mutta monikaan pelaaja ei pysty rytmittämään arkeaan salibandyn kautta. Maajoukkue-edustuksetkaan eivät työnantajia tai koulutuslaitoksia hetkauta. Koulutuksen tuomat aikatauluhaasteet näkyvät etenkin pelaajien kohdalla, jotka opiskelevat työn ohella. Tämä on melko yleistä.

Merkittävä asia on myös sosiaalisen elämän ja etenkin perheen merkitys. Suomalaiset eivät aina edes ymmärrä miten nuorena itsenäistymme. Saksa on meihin verrattuna hyvin perhekeskeinen maa, ja pelaajille on tärkeää, että aikaa jaa työn ja harrastuksen lisäksi myös sosiaalisten suhteiden ja perhesuhteiden ylläpitämiseen. Näin ollen joukkueen yhteistreenien määrät ovat liigatasollakin kolme kertaa viikossa, kun Suomessa saatetaan harjoitella joka ilta. Toki yhden treenin pituus on monesti kaksi tuntia.

Urat ovat täällä todella lyhyitä. Pääsarjassa pelaa hyvin vähän kolmekymppisiä, saati vanhempia pelaajia. Urat loppuvat amatööristatuksen myötä lajissamme kaikkialla nopeasti, mutta täällä pelaajat saattavat keskittyä muihin asioihin jo 25-vuotiaina. Vaikka pelaamiseen satsataankin niin kauan kuin sitä tehdään, on vaikeampi rakentaa identiteettinsä näiden kulttuuristen normien sisällä siten, että näkisi itsensä ensisijaisesti salibandypelaajana.

Tämä heijastuu osaltaan myös maajoukkueeseen, jossa eivät pelaa kaikki maan parhaat pelaajat. On helppoa sysätä syy lajiliiton niskaan todeten, että niin kauan kuin pelaajat ovat omakustanteisesti maajoukkueessa, ongelma on olemassa. Tilanne on kuitenkin sama muissakin pienemmissä salibandymaissa. Salibandyliitot eivät keskimäärin ole vauraudessaan piehtaroivia kultakaivoksia.

Kyseessä on siis yhtä lailla kulttuurisidonnainen haaste. Vaikka maajoukkueleiritysten hinta on tippunut reippaasti siitä, mitä ne olivat pahimmillaan vuoden 2012 MM-kisojen jälkeen, arvotetaan ne silti osa maan huippupelaajien toimesta vähäisemmiksi kuin vapaa viikonloppu perheen tai ystävien kanssa. Työnantajan kanssa ei usein edes haluta lähteä taistelemaan, jos maajoukkuetapahtuma menee töiden kanssa päällekkäin.

Ulkomaanapujen integraatio

Bundesliigassa on nähty suomalaisia, ruotsalaisia, sveitsiläisiä ja tshekkiläisiä pelaajia, jopa valmentajia, jo 2000-luvun alusta lähtien. Miksei substanssiosaaminen muka kehity riittävästi?

Pelaajat integroidaan harvassa paikassa riittävän hyvin seuran toimintaan. Monesti he toimivat juniorivalmentajina ja seura on tyytyväinen, kun ei tarvitse miettiä vetäjäpulaa. Miten pelaaja, jolla ei välttämättä ole kokemusta valmentamisesta tai edes intressejä sitä kohtaan, pystyy tuottamaan aidosti lisäarvoa seuralle, jos heidät vain viskataan ”syvään päähän?” Sillä, millä sarjatasolla pelaaja on pelannut kotimaassaan, ei ole käytännössä suurtakaan merkitystä sen suhteen, miten hän pystyy auttamaan seuraa kokonaisvaltaisesti.

Kun pelaajan integroimiseksi seurayhteisön ja paikallisyhteisön jäseneksi tehdään töitä, pelaaja tuntee saavansa seuralta paljon ja ymmärtää omien toimiensa merkityksen seuran sisällä paremmin. Silloin on mahdollista syventää ymmärrystä puolin ja toisin ja aikaansaada jopa kehitystä pitkässä juoksussa. Mikäli ulkomaispelaajat vaihtuvat vuodesta toiseen – kuten täällä monesti – ja vetävät omalla uralla oppimiaan treenejä ymmärtämättä tai edes miettimättä miksi mitäkin tehdään, ei systemaattista kehitystä yksinkertaisesti tapahdu. Pelaajia tulee opettaa rooleihinsa ja samalla seurat voivat oppia heiltä.

Isompi haaste on, ettei useimmissa seuroissa ole selkeää strategiaa kasvulle ja kehitykselle. Mennään vuosi kerrallaan ja yritetään pirusti, mutta yritetään vähän sitä sun tätä. Muutama seura on alkanut miettiä, josko kehitystä olisi mahdollista aikaansaada ulkomaisen valmennusosaamisen kautta ja ennen kaikkea jalkauttamalla sitä paikallisille toimijoille. Tämä on toki seuroissa vielä paria poikkeusta lukuun ottamatta suunnitelun tasolla.

Pienten kaupunkien suuri laji

Saksassa lajia on yritetty viedä historian saatossa suuriin kaupunkeihin ilman merkittävää tulosta. On kallistuttu sille kannalle, että salibandylle olisi ominaisempaa pyrkiä suurien kaupunkien suuren lajin sijaan ensin pienten kaupunkien suureksi lajiksi. Strategia on sinällään parempi, että pienemmissä kaupungeissa ja yhteisöissä seuran merkitys rakentuu nopeammin suuremmaksi, eikä elintilasta tarvitse taistella suurempien lajien mahtiseurojen kanssa.

Esimerkiksi Berlin Rockets (entinen BAT Tempelhof Berlin) on todellinen murheenkryyni jokaisen joukkueen otteluohjelmassa, kun on tottunut kotihallissa hyvään tunnelmaan ja pääkaupungissa katsojia on muutama kymmenen. Missään katsojakeskiarvot eivät nouse edes Suomen tasolle, mutta muutama sata saksalaista pystyy nostamaan tunnelman ja metelin keskimäärin hieman eri sfääreihin kuin vastaava määrä suomalaisia.

Kenties otollisimpia paikkoja salibandyseuroille Saksassa ovatkin tällä hetkellä pienet kaupungit, jotka ovat lähellä jotain suurempaa kaupunkia. Näin pystytään käyttämään hyväksi esimerkiksi yliopistojen tai työmarkkinoiden alueellinen vetovoima.

Jos ajatellaan salibandyn asemaa lajin kärkimaissa verrattuna Saksaan, on nähtävissä vissi ero. Saksalaisista valtaosa ei ole kuullutkaan koko lajista. Jos ajatellaan pelillistä ja urheilullista sisältöä, riittää TOP 4 -maissakin vielä töitä, mutta pikkumaiden kehitysvauhti ei pysy millään mittarilla kärkinelikon mukana. Esimerkkinä tästä, Saksassa laitetaan vasta nyt käyntiin kansallista valmentajakoulutusjärjestelmää.

Ei ole olemassa pikavoittoja

Omakohtainen suora otantani on toki vain yhdestä maasta, mutta tällä hetkellä kaikki viittaa siihen, etteivät kansainväliset tasoerot niin MM-areenoilla kuin kansallisten liigojenkaan osalta, tule kovinkaan nopeasti kaventumaan, vaan ne voivat jopa kasvaa. IFF:n ratkaisu kyseisiin asioihin tuntuu olevan televisioystävällisemmän lajin luominen pelaajamäärien ja peliaikojen tiputtamisella. Neljä vastaan neljä -pelimuotokin olisi parempi, kun voitaisiin pelata pienemmissä halleissa. Massoja voitaisiin kasvattaa, kun olisi helpommin olosuhteet kaikkialla.

Määrä ei mielestäni ole se asia, jolla laji automaattisesti kehittyy. Laatu sen sijaan on. On selvää, ettei IFF ole suurimpien lajien kattojärjestöjen lailla vauras instanssi. Se ei voi merkittävästi tukea rahallisesti pienempien salibandymaiden kehitystä.

Salibandyn dynaamisuutta on monesta tuutista nostettu esille. Sitä voisi soveltaa esimerkiksi kansainvälisen koulutusyhteistyön kautta. MM-karsinnat, kansainväliset turnaukset, jopa MM-kisat, voisivat toimia pienempien maiden lajiliitoille laajoina koulutusseminaareina ja ”workshopeina”, kun salibandy-yhteisö kerran kerääntyy laajemmassa mittakaavassa yhteen. Näissä piilee nopeasti ajateltuna seuraavia mahdollisuuksia.

Olisiko mahdollista löytää yhteisratkaisuja, joissa valmentajakoulutusta tai vaikka lajin markkinointiosaamista, voitaisiin levittää lajiliittojen kesken?

Olisiko lyömällä viisaat päät yhteen mahdollista myös syventää ymmärrystä siitä, ettei pienten maiden kannata yrittää kopioida asioita, vaan suhteuttaa ja soveltaa niitä käytäntöön omaan ympäristöön sopiviksi?

Olisiko kenties mahdollista sopia lajiliittojen tai jopa seurojen välisiä yhteistyömalleja? Voisiko kärkimaista vaikkapa jokin seura vetää leirin Norjan tai Latvian tai Saksan kaltaisessa ympäristössä ja tuoda omaa osaamistaan paikallisille seuroille? Oppimaan voisi saapua useampikin lähialueen seura.

On toki hienoa, että lajia yritetään IFF:n toimesta viedä laajemmin maailmalle, mutta onko sen aseman parantaminen Aasiassa tai Pohjois-Amerikassa tosiaan ajankohtaisempaa kuin tällä hetkellä potentiaalisten, jo jonkinlaista jalansijaa saaneiden kasvualustojen kehityksen tukeminen?

Lajin mahtimaiden toimijoille suosittelen ulkomailla työskentelemistä mahdollisuutena. Sveitsistä saa toki enemmän rahaa, mutta esimerkiksi valmentajana tai valmennuspäällikkönä omaa osaamista on mahdollista kehittää haastamalla itseään alkeellisemmassakin lajiympäristössä. Mikäli haluamme kehittää lajia kokonaisuutena, on vietävä osaamistamme sinne, missä sitä tarvitaan. Tämä kokonaisuus toki vaatii pikkumaiden seuroilta vahvempaa työtä, jotta mahdollisuuksia työskennellä ainoastaan lajin parissa olisi laajemmin tarjolla.

Salibandyn narratiivi nuorena lajina ei kestä enää päivänvaloa samalla tavalla kuin ennen, mutta siitä huolimatta meillä ei ole mihinkään kiire. Kansainvälinen lajikehitys laajassa mittakaavassa niin huippu- kuin ruohonjuuritasolla vaatii raakaa duunia, ei sirkustemppuja ja pikavoittoja pelaajamäärien ja tunnettavuuden nopeaksi kasvattamiseksi. Pelaajamäärät ja kiinnostavuus nousevat kyllä hitaasti, mutta varmasti, jos lajin substanssiosaamisen laatua saadaan kehitettyä laajemmalla skaalalla. Tämä vaatii laji-ihmisiltä ja -instansseilta ainakin yhtä asiaa: Kärsivällisyyttä.

—

Kirjoittaja on entinen Pääkallo.fi-toimituspäällikkö, joka toimii nykyään saksalaisseura UHC Weissenfelsissa valmentajana ja seuran valmennuspäällikkönä. Hän on myös aikanaan pelannut kyseisessä seurassa yhden kauden.