Kun TPS juhli tällä kaudella Suomen mestaruutta, oli sen noususta liigatasolle kulunut noin 16 vuotta.
Ensimmäisen liigakauden se pelasi siis 2007-08. Aika erilaisen 16 vuoden liigataipaleen pelannut Tampereen Classic voitti ensimmäisen mestaruuden vuonna 2016. Sen noususta oli kulunut tuolloin noin 16 vuotta. Jos KrP voittaa ensi vuonna, on sen noususta kulunut siinä vaiheessa 16 vuotta.
Näiden joukkueiden taipaleesta ei löydy hirveän paljon yhteistä, mutta sovitaan pidettävän yhteisenä pohjakosketuksena kevättä 2015. Classicille se tarkoitti puolivälierätappiota, KrP:lle ja TPS:lle yhteistä playout-sarjaa. TPS:lle vielä liigakarsintoja. Tästä on vain kahdeksan vuotta.
Tämän numerologian tarkoituksena ei ole tarkoitus osoittaa, että on mitään kaavaa miten noustaan liigasalibandyn huipulle. Sen voi kuitenkin sanoa, että ajan pitäisi olla välillä ystävä, ei vihollinen. Menestyvä seurajoukkue vaatii aikaa, ja myös niitä kuuluisia töyssyjä matkan varrelle.
TPS:lla niitä töyssyjä on riittänyt niin miehissä kuin naisissakin. Ei myöskään näytä siltä, että turkulaisjoukkueesta olisi rakentumassa mitään isompaa dynastiaa miesten puolella. Turussa on kuitenkin moni perusasia kunnossa: useita huippuvalmentajia, huippuolosuhteet salibandylle, seura joka merkitsee ja työnteon kulttuuria.
TPS:ssa suurimman vaikutuksen viime vuosina on tehnyt se, että se tietää mitä se on. TPS:n realismi oman taitotason rajoista ja toisaalta oman joukkueen yhteen hiileen puhaltamisen synnyttämästä rajattomuudesta on virkistävää. TPS ei missään nimessä ollut mikään virheetön ja öljytty kone, vaan hyvin inhimillinen joukkue, siinä missä KrP:kin. Kovaa selkärankaa TPS näytti nousemalla 1-3-tappiolta mestaruuteen asti.
Ymmärrän KrP:n lähestymisen pelaamiseen. Sen tarkoitus oli olla liigan paras, ”liigan parhaalla pelillä ja joukkueella”. Laitan tuon lainausmerkkeihin, sillä ”paras peli” on joka tapauksessa makuasia. Mielestäni KrP:n prosessi ei ole tämän asian suhteen vielä tarpeeksi pitkällä. TPS on vuosia joutunut sopeutumaan ”siihen mitä on tarjolla”. Nyt KrP joutui heti ongelmiin, kun asiat eivät menneet sen suunnitelmien mukaan.
Mestari on aina sopeutuja ja KrP ei sitä ollut vieläkään. Se ei sopeutunut TPS:n puolustusmuuriin, se ei sopeutunut ennakkosuosikin paineisiin, se ei sopeutunut lähes varmalta näyttäneeseen mestaruuteen. Se kyllä pääsi lähes niin lähelle mestaruutta kuin vain voi, ja kliseisesti tässä voisi lukea jotain ihan muuta jos toisessa päässä olisi helähtänyt.
Totta kai se olisi mestaruutensa ansainnut, mutta ihan rehdisti sanoen se ei ollut finaalisarjassa parempi. Ja sen olisi lähtökohtiin nähden pitänyt olla parempi finaalisarjassa. Tässä on todellinen mietinnän paikka ensi kautta ajatellen. Se, että sillä ei kaikista jättisatsauksista huolimatta ole edelleenkään yhtään pokaalia, on myös ison mietinnän paikka.
Nyt hoetaan, että sen aika tulee vielä. Ehkä jo ensi kaudella. Ehkä tämä seiskafinaalin tappio jatkoajalla ns. ketuttaa jo tarpeeksi tulevaa ajatellen. Siitä ei kannata olla liian varma. Se, että mestaruus on lähellä jollain kaudella, ei tarkoita, että se tulee automaattisesti seuraavalla. Tämä KrP:n on hyvä muistaa. Ei ole mitään varmaa mestaruutta. Tämän kevään finaalisarja on hyvä muistaa jatkossa nimenomaan tunnekirjon koko leveydeltä.
Sarjasta yleisemmin on todettava, että tämä finaalisarja oli erittäin tärkeä koko lajin kannalta. 2020-luku pandemian aikana ja jälkeen on ollut vaikea salibandylle. Miesten liiga kaipasi tällaisen sarjan, jossa seitsemään peliin tuli paikalle yli 14 000 katsojaa (juu samoja oli varmasti). Tuli orgaaninen superfinaali, kun 5107 ihmistä tuli katsomaan ratkaisuottelu Hakametsän jäähalliin.
Tästä päästään muutamaan tärkeään asiaan. Salibandya yritetään pakottaa muotteihin, kuten Superfinaaliin, ja esimerkiksi se ei oikein lähtenyt. Siinäkin oli puolensa kiistatta. Itseäni yksi Superfinaalissa ärsyttävä asia on se, että tuntuu, että lajia on pakko jotenkin peukaloida, että se voi toimia. Luodaan itse todellisuus.
Todellisuudesta viimeisessä kuudessa miesten finaalisarjassa on pelattu viisi jäähallipeliä ja kolmessa pelissä on nähty top5 kautta aikojen finaalisarjan yleisömäärää. Perjantain finaalipeli oli kaikkien aikojen toiseksi eniten yleisöä vetänyt sarjan finaalipeli. Kuka olisi halunnut kuitata tämän finaalisarjan yhdellä pelillä? Niitäkin sarjoja toki on.
Vuoden 2002 ennätysyleisömäärä (5580) oli kerätty yleisöä paljolti myös halvoilla lipuilla ja firmojen jakamilla ilmaislipuilla. Nyt liput maksoivat 30 euroa. Miksi emme ikinä tällaisesta yhtälöstä päättele, että lajin tiptop huipputuote on kunnossa? Myös MM-finaalit kiinnostavat laajaa yleisöä. Jotain pitäisi keksiä siihen väliin vielä.
Yksi asia mitä voi nostaa vielä posina tähän finaalisarjaan ja myös liigakarsintaan, on kannattajatoiminta. Vaikka salibandyssa ei ehkä jatkuvia faniryhmiä ole paikalla, niin väittäisin, että kehitystä on tullut 10 vuoden aikajänteellä.
Jatkoaika
Sitten viimeiseen asiaan ja tämän kirjoituksen ja kauden jatkoajalle. Aika ja sen kuluminen on ollut tämän kirjotuksen pääteemoja ja tässä asiassa salibandy ei selkeästikään opi mitään. Osa on ”huolissaan lajista”, koska se ei ole tarpeeksi turboahdettua, ja kiinnosta siksi ihmisiä ja/tai markkinoita.
Mitä on siis universaalisti hyvä salibandy, joka universaalisti kiinnostaa kaikkia? En siis itse tiedä. Elämänkokemuksen myötä tykkään ”laatusalibandysta”, ja se ei aina tarkoita ultimaattista hyökkäämistä koko ajan. Finaalisarjassa pelattiin tuloksesta, ja jokaisella pallonmenetyksellä oli merkitystä. En kuitenkaan oleta, että kaikki ovat tästä samalla linjalla.
Lajissa on kuitenkin ihmisiä joiden mielestä ainoa tapa pelata salibandya on sähistä ympäri kenttää, sähkökitara soi, joku rokkaa ja joku rytkii, ja se kuka hakkaa enemmän reikäpyörykkää maaliviivan yli voittaa lopussa. Sillä tavalla ei vain pahemmin ole voitettu mestaruuksia. Sillä tavoin on kyllä pelattu ja paljon.
Ilmeisesti nykyisin yhä useampi näkee keskusteluista päätellen finaaleita, sillä jos oikein muistelen, niin ennen Classicin mestaruusputkea pelattiin nyt nähdyn kaltaisia finaalisarjoja. En muista, että olisi ollut yhtä isoa rutinaa siitä miltä peli näyttää, ja miten vipissä Gin Tonicin jäähykuutio ehti sulaa ennen hyökkäykseenlähtöä. Jos peli olisi nopeampaa ja sekavampaa, niin sekö olisi lajille erityisen iso hyöty?
Olen huolissani siitä mitä uusilla mahdollisilla säännöillä yritetään tehdä. Jos ajatus on esimerkiksi hyökkäysaika ja päätyviivan käyttö siten, että sen alle ei saa enää syötellä, niin se todennäköisesti lisää virtausta, vaan sekoilua. Esimerkiksi päätyviivan käyttö voi vaan lisäillä pitkien pallojen heittoja, kun seinä tulee nopeammin vastaan.
Miksi se on viihdyttävää? Omasta mielestäni kaikkein suoraviivaisimmin pelaavien ja joka paikasta laukovien joukkueiden peli ei ole sen viihdyttävämpää kuin nyt finaaleissa nähty. Miksi pitää pyrkiä nopeisiin ratkaisuihin? Miksi syöttäminen ei ole arvokkaampaa kuin koohotus?
Väitän myös, että jos lisätään vaikkapa hyökkäysaika niin pelistä tulee sekavaa ja katkonaista. Jos lisätään päätyviiva, niin tilan pienentyessä paremmat joukkueet ovat entistä parempia. Jos esimerkiksi pallollisten pakkien arvoa kasvatetaan, kuten päätyviiva-asiassa, niin KrP voittaa seuraavat 9 Suomen mestaruutta putkeen.
Hiukan oudoksi tämä koko Future for Floorball -asia menee siinä, että edellinen suunnitelma koski vuosia 2021-32. Nyt eletään vuotta 2023. Muistuttaisin myös, että lajiin on tuotu uusia pelimuotoja kuten 3v3 ja 4v4. Ensiksi mainitusta pelataan jopa MM-kisat tänä vuonna. Muutoksia on siis jo tulossa, ja eri vaihtoehdoista voinee löytää niitä keinoja millä nykyistä salibandya on mahdollisesti kehitettävissä.
Ihan lopuksi vielä toistan itseäni: ei ole mitään universaalia totuutta salibandysta, eikä ole mitään universaalia tapaa pelata sitä. Kun jotain lähdetään muuttamaan, niin tämäkin asia on hyvä muistaa.
Lue myös:
Kainulaisen kaipaama pytty jäi vielä puuttumaan KrP:lta – ”Tepsi on maailman paras siinä”
Stenfors ei lopeta uraansa, ”jos joku tarjoaa diilin” – ”Jumalauta oli hieno”
Raatarila mestaruuden varmistuttua: ”Olen ennen kaikkea iloinen näiden ihmisten puolesta”
Kailiala sai himoitsemansa kullan kotiseurassa – mestaruusjuhlissa ”mennään pää edellä puskaan”
TPS juhlii mestarina – Hautaniemi ratkaisi Hakametsän seiskafinaalin jatkoajalla